Lampaita Lehtoniemenkadulla – asukkaan muistoja 50–60-luvun Haapaniemeltä

Kun synnyin vuonna 1955, asuin tietojeni mukaan ensimmäiset kuukaudet isän ja äidin kanssa mummon luona Niiralan Kulman talossa Lehtoniemenkatu 5:n alakerrassa. Elämä kuljetti perhettäni mummon luota Itkonniemelle noin kolmeksi vuodeksi, ja taas takaisin Lehtoniemenkatu 5:een, tällä kertaa yläkertaan.

Mummo asui edelleen alakerrassa. Myös useita muita sukulaisia asui naapurustossa, Lehtoniemenkadun pihapiirissä. Tähän pihapiiriin kuului kolme taloa. Kaksi Lehtoniemenkadun osoitteella, numero 3 ja 5, sekä yksi niin sanottu ylätalo, Saastamoisenkadun osoitteella. Lehtoniemenkatu 1:n taloa kutsuttiin laboratorion taloksi, ja se oli erillään meidän pihastamme. Koko pihapiirimme oli aidattu katujen varsilta, myös talojen 1 ja 3 välillä oli aita.

Kaikki talot olivat identtisiä, kuin neljään osaan jaettu.

Kesäisin me lapset syötimme lampaita aidan raoista. Lampaat kuljeskelivat laboratorion pihalla. Kaikki talot olivat identtisiä, kuin neljään osaan jaettu. Joka kulmalla oli rappu, niin sanottu veranto. Siitä ulko-ovi pikku eteiseen ja väliovi isompaan eteiseen, josta pääsi alakerran huoneeseen, ja rappuja pitkin yläkerran huoneeseen. Siellä taas pieni eteinen, josta ovi sisään ja toinen pienempi ovi vielä ylös "vintille". Siellä nukuttiin kesällä ja talvella kuivatettiin pyykkiä.

Elämä oli todella niukkaa ja köyhääkin sodan jälkeen, mutta katsoin elämää lapsen silmin, eikä paremmasta ollut kokemusta eikä tietoakaan. Työtä oli paljon, eikä huvituksia juurikaan ollut. Elettiin pihapiirissä, jossa oli erilaisia perheitä erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Jokainen tuli toimeen, miten parhaiten taisi.

Yhteisöllisyydestä ei puhuttu tuohon aikaan, sitä vaan oltiin ja elettiin elämää, ja vaikean tilanteen tullen yritettiin auttaa naapuria. Ajan hengessä lapset kirmailivat pihalla kesät, talvet. Leikittiin kymmentä tikkua laudalla ja poikien pyssyleikkejä, ja piilosilla oltiin ahkerasti. Naapurin oveen koputettiin, kun oltiin leikkikaveria vailla.

Talvella hiihdettiin, luisteltiin ja ajettiin potkurijunilla Lehtoniemenkadulla. Autoja ei juurikaan ollut, joten potkurijunilla laskeminen tietä pitkin oli mahdollista. Pihaan rakennettiin isompien lasten kanssa isoja lumilinnoja, jotka jäädytettiin, ja lumilinnoissa saimme polttaa kynttilöitä turvallisesti. Aina oltiin ulkona. Sisällä vain pakosta, eli syämässä ja nukkumassa.

Vanhemmat pesivät pyykkiä käsin ja pitkän kaavan mukaan. Ensin Kuopionlahden pitkässä pyykkihuonerakennuksessa, ja jossain vaiheessa laboratorion talon liiteritilaan tuli niin sanottu pyykkitupa. Lakanoita oli kymmeniä kerralla, ja lisäksi kaikki muut liinavaatteet: tyynyliinat, pyyhkeet sekä muut valkoiset puuvillavaatteet.

Pyykit vietiin illalla likoamaan ja anivarhain seuraavana aamuna mentiin vääntämään pyykit, ja laitettiin ne kiehumaan padan lipeäveteen. Sen jälkeen pyykit hangattiin käsin, ja lopuksi pyykit huuhdottiin vielä moneen kertaan suurissa sementtipaljuissa. Ja tietenkin käytimme kylmää vettä, jota onneksi tuli edes hanasta. Pyykit kuivatettiin talvella omalla vintillä. Ne jäätyivät tietenkin ihan koppuraan pakkasella. Sitten vaan odotettiin.

Kesällä piha vedettiin täyteen nauruja, ja pyykit täyttivät koko pihan.

Kesällä piha vedettiin täyteen nauruja, ja pyykit täyttivät koko pihan. Lapsille se oli turhauttavaa, koska silloin ei saanut juoksennella pihalla, jotta emme likaisi pyykkejä. Sitten seurasi kuivien pyykkien vetäminen ja mankeliin kärrääminen. Minusta oli ihanaa istua lakanan alla, kun äiti ja mummo, tai joku muu, humpsuttivat kuivia, puhtaita lakanoita. Lopuksi lakanat käärittiin tiukalle rullalle ja ladottiin pärekoriin mankeliin vientiä varten. Mankeli oli Saastamoisenkadun ja Presidentinkadun kulmatalossa. Siellä oli jo silloin hieno sähkömankeli.

Kotini oli yläkerran huoneessa, siis vain yhdessä huoneessa. Siinä heteka, missä isä ja äiti nukkuivat, ja ruokapöytä, tuolit sekä pari nojatuolia. Sohva, missä veljeni ja minä nukuimme, hella ja leivinuuni nurkassa. Tiskipöytä ja kaappi seinällä, sekä alakaappi niiden alla.

Lehtoniemenkatu 3:n ja 5:n hanoista tuli kylmää vettä, mikä oli siihen aikaan luksusta. Hellalla sitten lämmitettiin vesi. Lähes kaikki ruoanlaitto tapahtui hellan ääressä. Myös leivinuunissa paistettiin ruokia sekä leipomuksia; ruisleipää ja pullaa sekä tietysti joulun kaikki herkut.

Lehtoniemenkatu 3:n ja 5:n hanoista tuli kylmää vettä, mikä oli siihen aikaan luksusta.

Lapset auttoivat vanhempia kaikessa missä pystyivät. Kesäisin saatoin istua verannolla leikkaamassa matonkuteita mummolle. Toinen lasten tehtävä, ainakin minun perheessäni, oli kurujen syytäminen liiteriin, kun Saastamoisen rullatehtaalta oli tilattu kurukuorma polttopuiksi. Hevosella laitakärryissä ne pihaan tuotiin ja urakka alkoi.

Leikkeleitä ja hedelmiä ei juurikaan myyty kaupoissa, ja maito ostettiin omaan kannuun. Joskus kaupassa sattui olemaan appelsiineja, ja jouluksi tuli isoja punaisia omenoita. Isä opetti, miten appelsiini kuoritaan. Pieniä sekatavarakauppoja oli paljon. Ihan lähietäisyydellä kodistani niitä oli ainakin 6 kappaletta. Siinäpä ihmettelemistä hypermarketteihin tottuneille tänä päivänä. Elintarvikekortit eivät olleet enää käytössä lapsuudessani, mutta ruoansaannissa oli niukkuutta. Ostokuitit säästettiin ja vuoden lopussa laskettiin, tuleeko ostohyvityksiä.

Silloin tällöin vanhemmat kokoontuivat sukulaisten tai vieraiden kanssa pelaamaan korttia ja tuolloin kaikki polttivat tupakkaa. Siinä me lapset nukuimme viereisellä sohvalla. Käytössämme oli ainoastaan ulkohuussi, ja sinne mentiin, vaikka oli 25–35 astetta pakkasta. Rotiltakaan ei vältytty kaupungissa. Sama huussikoppi oli aina yhden rapun käytössä. Tänä päivänä voisi kai sanoa, että se oli melkoista extremeä.

Lähiympäristössä oli kaksi saunaa; Myhkyrinkadulla niin sanottu vanha sauna, ja toinen, uudempi sauna Haapaniemenkatu 7:n matalassa osassa.

Tuohon aikaan peseytymismahdollisuudet olivat mitättömät: hellalla lämmitettiin vesi ja mukana oli pieni pesuvati. Kävimme yleisessä saunassa vähintään kerran viikossa, usein useamminkin. Lähiympäristössä oli kaksi saunaa; Myhkyrinkadulla niin sanottu vanha sauna, ja toinen, uudempi sauna Haapaniemenkatu 7:n matalassa osassa. Saastamoisenkadun taloon vesi piti hakea kadun yli, taloa vastapäätä olleesta pumpusta. Likavesi kannettiin sankolla pihassa olleen "huusirakennuksen" koppiin, missä oli jonkinlainen ritilä, minkä läpi vesi meni "jonnekin".

Sodan jälkeinen aika oli läsnä jokapäiväisessä perheiden elämässä. Elämä oli työtä, mutta siihen oltiin tyytyväisiä.  Mustavalkoinen televisio ilmestyi 60-luvun puolivälin tienoilla kotini huoneen nurkkaan. Ennen tuota jollakin kauempana kaupungilla asuvalla sukulaisella oli televisio ja mummoni, äitini ja muut suvun naiset laittautuivat katsomaan Ben Caseyta. Toisinaan pääsin mukaan. Kun televisio tuli kotiini, naapurit istuivat meillä katsomassa kiinnostavia ohjelmia. Se oli sen ajan huvituksia.

Sosiaaliset kontaktit olivat lapsuudessani aivan toista kuin tänä päivänä. Mummon luona alakerrassa oli aina paljon sakkia, kun koko suku oli paikalla. Jouluksi valmisteltiin kaiken maailman leipomukset ja jouluvalmistelut: oli hyvää ruokaa, lapset saivat lahjoja ja oltiin yhdessä. Juhlahetket olivat niitä, kun sukulaiset kokoontuivat mummon luo syntymäpäiville tai joulujuhlaan.

Vaikka elämä oli köyhää ja fyysisesti kovaa, emme osanneet ajatella, että elämä olisi jotenkin huonoa tai köyhää. Emme osanneet haaveilla paremmasta. Kellään ei ollut villeimmissä kuvitelmissakaan ajatusta, että elämä muuttuisi tällaiseksi kuin se on nyt. Joskus kaipaisin sieltä vanhoista ajoista tyytyväisyyttä vähän vähempään. Ennen ihmiset olivat tyytyväisempiä kuin nykyisin. Jos oli joka päivä ruokaa, lämpöä ja katto pään päällä, se oli tarpeeksi.

Lehtoniemenkatu 1:n perusparannus aloitetaan alkuvuodesta 2024, ja myöhemmin kevätkesällä myös Lehtoniemenkatu 3:n ja 5:n sekä Saastamoisenkatu 12:n perusparannus aloitetaan. Yli 100-vuotiaiden talojen julkisivu tulee säilymään alkuperäisessä muodossaan, ja näin Lehtoniemenkadun ajanhenki säilyy myös seuraaville sukupolville.